Sijaisvanhemmuudesta saatetaan ajatella, että siinä tehdään sankaritekoja. Sijaisäiti Sanna Rannikko ei tunnista itsessään sankaria, vaan turvallisen aikuisen. Arjessa pidetään kiinni rutiineista ja pienillä teoilla luodaan luottamussuhde lapseen.
– Pitää olla aidosti läsnä ja valmis ottamaan lapsen vastaan sellaisena kuin hän on. Ei meidän arkemme yleensä ole dramaattista, se on kuuntelemista, hampaidenpesua, koulupäivän kuulumisia ja iltapalapöydän ympärille kokoontumista.
Hän puhuu rauhallisesti ja lämmöllä perheensä arjesta, jossa neljä sijoitettua lasta elää yhdessä hänen ja puolisonsa muodostamassa kodissa. Lisäksi perheen kahdesta omasta lapsesta toinen asuu vielä kotona.
– Meillä on kaksi pitkäaikaista ja kaksi päivystyslasta sijoitettuna. Lapset ovat eri-ikäisiä, viisivuotiaasta teiniin. Tämä arki on meille tavallista ja toisaalta aivan omanlaistaan. Johdonmukainen ja ennakoitava arki on usein lapselle se suurin turva.
Sanna on toiminut jo pitkään sijaisvanhempana. Aluksi heidän perheensä toimi vuosia tukiperheenä ja lomitusperheenä. Vähitellen kasvoi ajatus siitä, että sijaisvanhemmuus voisi olla heille sopiva tapa auttaa ja elää arkeaan. Kun omat lapset kasvoivat, tuntui oikealta avata ovi myös niille, jotka tarvitsivat väliaikaisen tai pysyvämmän turvapaikan.
– Kun tiesin, että omat lapset pärjäävät sijaisperheeseen kuuluvien kuohujen keskellä, oli helpompi ajatella, että nyt on meidän vuoromme auttaa. Mitään sankaruutta en tässä koe – useammin olen epätietoinen, mutta kiinnostuneena mietin, mitä nyt olisi viisasta tehdä.
Hän hymyilee ja korostaa, että sijaisvanhemmuudessa tärkeää on hyväksyä oma keskeneräisyys.
Tavallisen arjen voima
Kun uusi lapsi tulee perheeseen, saattaa ulkopuolinen kuvitella tilanteen olevan kaoottinen. Sanna kuvailee kuitenkin hyvin toisenlaista todellisuutta.
– Tulotilanteet ovat jännittäviä kaikille, mutta eivät ne mitään huutoa tai kaaosta ole. Hetki on usein tunnusteleva ja latautunut. Silloin tärkeintä on pysähtyä ja olla aidosti läsnä.
Hän muistaa edelleen yhden kesäyön, jolloin sosiaalipäivystys toi pienen lapsen heidän pihaansa. Hän käveli autolle ja kyykistyi alas lapsen tasolle, jotta kohtaaminen olisi lapselle hieman helpompi.
– Yritän toimia niin, että lapsi kokee olevansa tervetullut ja tuntee olevansa turvassa. Siitä voi alkaa luottamussuhteen rakentaminen.
Arki rakentuu pienistä teoista, jotka toistuvat päivästä toiseen. Sanna sanoo, että sijaisvanhemmuus ei ole fyysisesti raskasta, mutta henkisesti se vie paljon voimia.
– Tämä on läsnäoloa, rajojen asettamista ja lempeyttä. Mutta samalla tämä on arkista elämää – ruokaa, puhtaita vaatteita, kouluun lähtöä, iltapesuja.
Myös nuorten kohdalla arki muodostuu samoista elementeistä.
– Teinitkin haluavat, että joku kysyy koulupäivästä tai paistaa sämpylöitä. Vaikka he ovat kooltaan isoja ja iältään jo nuoria, heidän sisällään voi olla paljon pienempi lapsi.
Tunteet tulevat kirjavammin esiin usein vasta myöhemmin, kun lapsi uskaltaa olla oma itsensä.
– Kun lapsi uskaltaa suuttua, hän ei enää pelkää, että se rikkoo jotakin väliltämme. Se on minusta todellinen luottamuksen osoitus.
Hänen mukaansa lapset ja nuoret ovat tavallisia lapsia – mutta olosuhteet, joista he tulevat, eivät usein ole olleet tavallisia. Siksi juuri heidän tarpeensa voivat olla erityisiä ja silloin arjen rutiinit ovat tärkeitä.
Verkoston keskellä, mutta aina lasta suojellen
Sijaisvanhemmuuteen liittyy kokonainen verkosto, joka tulee lapsen mukana: sosiaalityöntekijät, biologiset vanhemmat, joskus isovanhemmat tai sisarukset. Monien mielestä tämä on sijaisvanhemmuuden haastavin osa, mutta Sanna suhtautuu siihen rauhallisesti.
– Pitää olla valmis avaamaan kotiaan yhteistyön merkeissä.
Useimmiten yhteistyö biologisten vanhempien kanssa on sujunut hyvin. Alkuvuosien pelotkin ovat osoittautuneet turhiksi.
– Minulla on hurjasti enemmän hyviä kuin hankalia kokemuksia. Kun vanhemmat näkevät, että heidän lapsellaan on kaikki hyvin, moni rauhoittuu. Pelkäsin etukäteen väkivallan uhkaa ja sitä, että joku vanhempi tulisi ovellemme riehumaan. Mutta ne ovat osoittautuneet turhiksi peloiksi.
Hän pitää tärkeänä, että lapselle puhutaan biologisista vanhemmista kunnioittavasti ja heistä puhutaan luontevasti osana arkea.
– Minä olen Sanna, olen sijaisvanhempi. Lapsella on omat vanhemmat ja heidän roolinsa on ja pysyy.
Kymmenen vuoden aikana perheessä on ollut sijoitettuna monia lapsia, ja jokainen on jättänyt jäljen.
– Pieni pala lähtee aina jokaisen mukana. Mutta niin sen pitääkin mennä.
Vertaistuki on iso ja tärkeä voimavara sijaisvanhemmille. Sen lisäksi Sanna korostaa myös oman perheen ja läheisten merkitystä itselleen.
– Oman elämän on oltava tasapainossa, koska sitä tasapainoa kyllä keikutellaan sijaisperheen arjessa.
“Miksi ei?” – elämänmakuinen arki kutsuu
Kun kysyn, miksi jonkun sijaisvanhemmuutta harkitsevan kannattaisi lähteä mukaan valmennukseen kohti sijaisvanhemmuutta, Sanna pysähtyy hetkeksi ja vastaa sitten rauhallisesti.
– Onhan tämä hyvin merkityksellistä ja palkitsevaa. Pienillä arjen teoilla voi vaikuttaa siihen, että lapsen elämä tasaantuu ja lapsi voi sitten paremmin. Riittävästi ruokaa ja unta, turvaa ja yhdessäoloa, sitten olo on jo usein parempi ja asiat sujuvat helpommin.
Arjen pienet onnistumiset kantavat pitkälle.
– Kun lapsi tulee koulusta kotiin ja sanoo vilpittömästi ”kotiin”, vaikka tämä paikka on hänelle väliaikainen, se tuntuu aina hyvältä.
Lopuksi Sanna kannustaa heitä, jotka miettivät sijaisvanhemmuutta:
– Elämä ei ole tasaista – se on elämänmakuista. Varmasti tulee mieleen syitä, miksi ei voisi olla sijaisvanhempi. Mutta on varmasti enemmän asioita, miksi se voisikin olla sopiva elämäntapa. Joten miksi ei?