Maria tulee minua iloisesti vastaan Tays Keskussairaalan vastasyntyneiden tehohoitoyksikön aulaan. Käytävillä on poikkeuksellisen hiljaista, mutta Maria vakuuttaa, että usein näin ei ole.
Kun istahdamme potilashuoneen tuoleille juttelemaan, huomaan ensimmäisenä keskoskaapin ja mietin, miten erilaisia työmme ovat. Haluankin selvittää, mitä Maria oikeastaan tekee.
– Minä hoidan työssäni ennenaikaisesti syntyneitä ja sairaita vastasyntyneitä. Jotkut pikkupotilaista tulevat tänne yllätyksenä, joidenkin tilanne tiedetään jo etukäteen, Maria kertoo.
Yksikään päivä ei ole hänelle samanlainen, mutta rutiiniasioihin kuuluvat esimerkiksi raportin lukeminen, koneiden, lääkärin määräysten ja suunnitelmien tarkastaminen sekä vuoron suunnittelu yhdessä lasten vanhempien kanssa. Kaiken keskiössä ovat kuitenkin vastasyntyneet, joiden perushoidosta vastaavat vanhemmat, sairaanhoidosta puolestaan ammattilaiset. Maria osoittaa keskoskaappia.
– Aina kun tapaan uuden pikkuisen, tervehdin häntä, onnittelen syntymästä, esittäydyn ja kerron, mitä olen tekemässä. Se on todella tärkeää.
Maria korostaa, että kosketus, käsikapalot ja kenguruhoito ovat tärkeitä sekä vauvalle että vanhemmalle. Siinä muodostuu kiintymyssuhde, kun lapsi kuulee äidin tai isän sydämenlyönnit ja molemmat saavat parantavaa hoitoa.
Joskus kestää kauan ennen kuin vanhemmat saavat lapsen rinnalleen keskoskaapista. Kun he viimein saavat pienokaisen syliin, kaikilla on tunteet pinnassa.
– Se on kaunis hetki. Minulle tuo onnellisuutta, kun perhe pääsee pitkän hoitojakson jälkeen kotiin vauvan kanssa. Silloin koen, että tein työni hyvin, Maria sanoo hymyillen.
”Syytin itseäni pitkään”
Sairaalaan kuuluu kuitenkin rankempiakin hetkiä. Niistä Marialla on myös henkilökohtaista kokemusta vanhemman näkökulmasta. Hän kertoo minulle kolmesta lapsestaan, erityisesti Anni-neidistä, joka joutui teho-osastolle heti elämänsä alkuvaiheessa. Vaikka tänä päivänä Maria on onnellinen, että hänellä on elämäniloinen lapsi, ei hänkään välttynyt vanhemmille niin tyypillisiltä tunteilta – hoitoaikana mieltä varjostivat pelko, huoli, epävarmuus ja syyllisyys.
– Asian käsittely kesti…no, kyllä siinä useampi vuosi meni. Syytin itseäni pitkään, vaikka se ei auta mitään. Elämässä pitää mennä eteenpäin. Hoitohenkilökunta voi kuitenkin lieventää taakkaa selittämällä asioita auki, vaikka he eivät voi poistaa tunteita, Maria sanoo.
– Ammatillisuus kasvoi sen kokemuksen jälkeen. Ymmärrän nyt paljon enemmän.
Miltä hätätilanne näyttää sairaanhoitajan näkökulmasta?
– Synnytysosaston elvytyshuoneesta tulee suora hissi teho-osastolle. Kaikkien rooli katsotaan nopeasti, elvytyslääkkeet laitetaan valmiiksi, joku saattaa esimerkiksi tyhjentää vauvan vatsaa ilmasta, toinen soittaa röntgeniin ja joku pitää huolta vanhemmista, joiden paniikki voi olla voimakas, Maria kertoo.
Vanhemmat saavat olla läsnä vauvan hoitotilanteessa, jos siihen pystyvät. Heille on tarjolla kriisiapua. Maria kertoo, että heille on tärkeää selittää asiat rauhallisesti, selvästi ja rehellisesti. Lääkärisanastoa tulee tässä kohtaa välttää. Eräs koskettava muisto on jäänyt Marialle mieleen.
– Tulin kerran töihin, eikä meillä ollut vielä paljoa tietoa uudesta potilaasta. Vauva oli piuhoissa, hänellä ei ollut hengenhätää. Väsynyt isä oli kriisissä. Pyysin häntä istumaan kengurutuoliin ja annoin pienokaisen hänelle syliin. Hän kertoi tarinansa ja itki, Maria kuvailee.
Haastatellessani Mariaa ja kirjoittaessani muistiinpanoja huolehdin, ettei oma liikutukseni pääse pintaan.
– Toistin, että kaikki on ok ja lopuksi kysyin, että oletko syönyt tai juonut. Ei hän ollut voinut edes ajatella sellaista. Hain kaapistani herkkuja ja limua ja pyysin valitsemaan niistä muutaman. Hetki väännettiin, voiko hän eväitäni syödä, mutta olin jämpti. Isä kiitteli vuolaasti. Myöhemmin minulle oli ilmestynyt kahvihuoneeseen lahjapaketti, jossa oli muun muassa korvattuna se suklaapatukka, jonka hän söi. Tunnen perheen edelleen, Maria kertoo hymyillen.
Nyt Maria pitää isäryhmää kahden muun ammattilaisen kanssa kaksi kertaa kuussa. Se on tarkoitettu osaston iseille ja siellä käsitellään isyyttä, vanhemmuutta ja jaksamista. Usein vauva ja äiti ovat symbioosissa, mutta isäryhmässä myös isä otetaan huomioon kokonaisvaltaisesti. Samalla hän pääsee verkostoitumaan ja jakamaan kokemuksiaan muiden vaikeissa tilanteissa olevien isien kanssa.
Tuntosarvet pitää olla pystyssä
Totean Marialle, että hän on oikeassa ammatissa. Milloin sairaanhoitajan työ piirtyi horisonttiin?
– Tiesin pikkutytöstä asti. Sanoin äidin ystävälle, että minusta tulee sairaanhoitaja tai kätilö. Vastasyntyneiden parissa halusin työskennellä siksi, että olen nähnyt myös elämän loppupään. Senkin pitää olla arvokas, mutta täällä taistelen lasten puolesta, että he pääsevät elämänsä alkuun. Tämä työ on minun elinvoimani. Se antaa minulle energiaa.
Hänen työnsä ei kuitenkaan sovi kaikille. Kun kysyn asiasta, Maria vastaa nauraen.
– Masokisteja olemme kaikki.
– Vitsi vitsinä. Ei tämä ole helpoin työpaikka. Suosittelen tarkkailemaan omia fiiliksiä esimerkiksi harjoittelujaksojen aikana, ne antavat hyvän käsityksen työstä. Opiskelijat saavat tehdä ja nähdä paljon. Jos osaat hoitaa itseäsi vaikeissa tilanteissa, luultavasti selviät. Tähän työhön kasvetaan pikkuhiljaa ja koskaan ei olla valmiita. Tietoa tulee paljon ja sitä pitää käsitellä nopeasti. Tuntosarvet pitää aina olla pystyssä, koska tämä on ihmisläheistä hommaa, hän sanoo.
Haastattelumme lähenee loppuaan. Kysyn vielä, miten Maria nollautuu työpäivien jälkeen.
– Mainitsen heti alkuun, että työporukkamme on perhe ja yhteisö, pidämme toisistamme huolta. Mutta töistä lähtiessäni ajan kotiin Ikaalisiin 60 kilometriä raskasta rokkia kuunnellen. Se nollaa kivasti. Kotona minua odottavat kolme lasta, koirat sekä aviomies. Menin maaliskuussa 2025 naimisiin, hän iloitsee.
– Minussa asuu myös lappikärpänen. Mikään ei nollaa niin hyvin kuin vaellus ja tunturilla istuminen maailmaa katsellen.