79-vuotias Anna-Liisa oli lähdössä tavalliselle hiihtolenkille kevättalvella 2025, kun jäinen latu yllätti. Maaliskuisena aamuna jalat luiskahtivat alta ja kaatuminen johti olkavarren yläosan murtumaan.
– Nousin ylös aika nopeasti, mutta huomasin heti, että kädessä tapahtui jotain, Anna-Liisa kertoo.
Hän hakeutui saman tien päivystykseen, jossa todettiin olkavarren murtuma. Käsi tuettiin kantositeellä, eikä kipsiä tarvittu. Päivystyksestä tehtiin lähete Taysin ortopedian poliklinikalle jatkotutkimuksia varten.
Harkintaa ennen hoitopäätöstä
Noin neljän viikon kuluttua Anna-Liisa kutsuttiin tietokonetomografiaan ja kontrollikäynnille, jossa arvioitiin leikkaushoidon tarvetta. Murtuma oli pirstaleinen, mutta nivel oli säilynyt ehjänä.
– Siinä vaiheessa pohdittiin, pitäisikö leikata vai ei. Vakuutuimme yksissä tuumin siitä, että leikkausta ei kannata tehdä. Nivel oli säästynyt, ja se mahdollisti varovaisen liikkeen aloittamisen.
Ensimmäiset kolme viikkoa olivat kivuliaita ja arki vaati sopeutumista.
– Pukeminen ja peseytyminen olivat hankalia, mutta aika nopeasti oppii toimimaan yhdellä kädellä. Kivun kautta pystyi kuitenkin myös hahmottamaan, mitä käsi kestää ja mitä ei.
Ohje oli selkeä: kun luutuminen alkaa, kättä saa ja pitää alkaa käyttää.
Liike, fysioterapia ja oma aktiivisuus avainasemassa
Kolmen kuukauden kohdalla kesäkuussa tehtiin uusi kuvaus, jossa nähtiin selkeää luutumista. Sen jälkeen kuntoutus eteni fysioterapeutin tukemana.
– Fysioterapeutilla oli todella tärkeä rooli. Aluksi tapasimme parin viikon välein, sitten kerran kuukaudessa. Teimme keppijumppaa, kuminauhaharjoituksia ja kevyitä painoja – ja kotihommatkin olivat osa kuntoutusta.
Yhteensä fysioterapiakäyntejä kertyi puolisen tusinaa. Neljän kuukauden jälkeen harjoittelu jatkui täysin omatoimisesti.
– Fysioterapeutti auttoi huomaamaan edistymisen ja rohkaisi jatkamaan. Se oli tärkeää, koska ilman rohkaisua kuntoutus olisi helposti jäänyt liiankin varovaiseksi.
Anna-Liisan mukaan konservatiivinen hoito tuntui järkevältä myös pidemmällä aikavälillä.
– Jos olkavarsi olisi leikattu, kuntoutuminen olisi tavallaan alkanut alusta. Nyt keho sai tehdä työtään rauhassa.
Olkavarsi on palautunut – ja arki myös
Reilun puolen vuoden kuluttua kaatumisesta arki sujuu jälleen normaalisti. Käteen on jäänyt hieman jäykkyyttä, mutta toimintakyky on palautunut hyvin.
– Päivittäiset askareet onnistuvat, ja matkalla olen vetänyt perässäni 20 kilon matkalaukkua ilman ongelmia.
Anna-Liisa kertoo myös havainneensa, että potilaan olemuksella on vaikutusta kohtaamiseen.
– Ikäihmisiä ja kaatumisia on erilaisia. Huomasin kyllä, että suhtautuminen muuttui, kun selvisi, että tapaturma sattui hiihtolenkillä, eikä vaikkapa kotipihalla postia hakiessa.
Ortopedin näkökulma: vaikuttavaa hoitoa ilman leikkausta
Taysin tuki- ja liikuntaelinkeskuksessa on tutkittu laajasti olkaluun yläosan murtumien hoitoa, erityisesti ikääntyneillä potilailla. Tutkimusnäytön perusteella kaikkia murtumia ei tarvitse hoitaa leikkauksella, vaikka kyseessä olisi pirstaleinenkin murtuma, kertoo osastonylilääkäri, dosentti Antti Launonen.
– Konservatiivinen hoito – yhdistettynä varhaiseen liikeharjoitteluun ja fysioterapiaan – johtaa valtaosalla hyvään lopputulokseen ja nopeampaan toipumiseen, kun vältetään leikkaukseen liittyvät riskit ja komplikaatiot. Hoitopäätös tehdään aina yksilöllisesti murtuman laadun, potilaan toimintakyvyn ja kokonaistilanteen perusteella.
“Oli hyvä, että meillä oli aikaa harkita”
Anna-Liisa on tyytyväinen siihen, ettei hoitopäätöksiä tehty kiireessä, eikä leikkaushoito ole automaattinen ratkaisu.
– Mielestäni on järkevää, että käytetään hieman enemmän aikaa alkuvaiheessa, eikä lähdetä suinpäin leikkaamaan. Kun pohditaan lopputulosta etukäteen, toipuminen on nopeampaa, ja myös hoidon resursseja säästyy.