Kun puhutaan palveluista, keskustelu lähtee usein siitä, miten ihmiset saadaan palvelujen piiriin. Liian harvoin kysytään, pitäisikö palvelujen tulla sinne, missä ihmiset jo ovat. Monelle meistä avun hakeminen ei ole yksinkertainen asia. Pyytäminen voi tuntua raskaalta, erityisesti jos taustalla on huonoja kokemuksia, useita aikaisempia yrityksiä saada apua, tai tunne siitä, ettei oikein kuulu mihinkään, eikä ketään kiinnosta auttaa. Tai että ei voi riittävän huonosti, että voisi viedä avun joltakulta enemmän tarvitsevalta. Sitten kun voi riittävän huonosti, ajatus siitä, että pitäisi lähteä jonnekin kertomaan tilanteestaan tuntemattomalle, voi tuntua liian suurelta askeleelta.
Yhteisössä tilanne on toisenlainen. Kun on jo paikassa, jossa on muita ihmisiä, kynnys ottaa tukea vastaan madaltuu. Yhteisö voi kannatella silloin, kun omat voimat eivät riitä, joskus jopa niin, että apua pyydetään yhdessä.
Oma yhteisö ja turvaverkko voi löytyä verkosta
Kaikilla ei ole turvaverkkoa lähellä. Silloin se voi löytyä yllättävästä paikasta, vaikka verkosta. Digitalisoituvassa yhteiskunnassa suuri osa ihmisten arjesta tapahtuu jo verkossa. Silti tuki nähdään usein edelleen “oikeana” vasta silloin, kun se tapahtuu kasvotusten. Mutta jos ihminen kokee olonsa turvalliseksi juuri verkossa, miksi sieltä saatu tuki olisi vähemmän todellista?
Monelle verkko on paikka, jossa uskaltaa olla ensimmäistä kertaa vuosiin osa yhteisöä. Jossa riskit kokea häpeää, ulkopuolisuutta ja hylkäämistä eivät tule niin kasvoille. Palvelujärjestelmässä on edelleen rajoja, jotka eivät oikein vastaa tämän päivän todellisuutta. Alle 30-vuotiaille nuorille on tarjolla matalan kynnyksen yhteisöllisiä palveluja, ja palvelut ainakin pyrkivät menemään myös sinne missä nuoret ovat, mutta kun tämä maaginen ikäraja ylittyy, tuki muuttuu usein diagnoosiperusteiseksi tai katoaa kokonaan. Ikä ei kuitenkaan ratkaise sitä, tarvitseeko ihminen yhteisöä ympärilleen ja tukea matalalla kynnyksellä sekä sellaisessa muodossa, että siihen on helppoa tarttua sinä hetkenä, kun pystyy, ja sellaisessa ympäristössä, jossa sen vastaanottaminen tuntuu mahdolliselta. 30 ikävuoden rajapyykki vaikuttaisi havahduttavan monet avuntarpeeseensa, mutta juuri silloin ovet ovat menneet kiinni.
Ajat muuttuvat – pitäisikö tuen tarjoamisen paikkojenkin muuttua?
Ajat ovat muuttuneet. Yhä useampi ihminen elää, opiskelee, työskentelee ja kohtaa muita digitaalisissa ympäristöissä. Eikö siis myös tuen pitäisi pystyä siirtymään paikkaan, jonne ihmiset ovat siirtyneet? Uudet ajat vaativat uusia ratkaisuja ja uusia rajapylväitä. Jos halutaan tavoittaa ihmisiä, jotka ovat jäämässä yksin, täytyy avuntarjoajien kysyä itseltään yksinkertainen kysymys: Olemmeko valmiita tulemaan vastaan sinne, missä ihmiset jo ovat, vai onko meistä helpompi odottaa, että ihmiset auttavat itse itseään niin kauan, että saavat itsensä tuotua meidän tarjoamamme avun luokse?